M:n tarina – mistä kaikki alkoi

Maanantaina, 3. päivänä huhtikuuta – Mistä kaikki alkoi

Olen M, 36-vuotias 2- ja 4,5-vuotiaiden pikkupoikien äiti sekä vaimo. Olin urheilullinen ja energinen, erittäin touhukas uranainen, finanssialalla toimiva myyntijohtaja sekä sivutoiminen yrittäjä. Suhtauduin kaikkeen työhön ja tekemiseen erittäin intohimoisesti ja omistautuneesti. Rakastin liikkumista kuten lenkkeilyä koiramme kanssa, hiihtoa, uintia, kuntosalilla käyntiä sekä joogaamista. Nautin vapaa-ajan illanvietoista läheisten kanssa, matkustelusta, touhuamisesta perheeni kanssa sekä pihatöistä, ruoan laitosta ja leipomisesta. Pidin paljon lukemisesta sekä opiskelin ylempää amk-tutkintoa edeten opinnoissani määriteltyä aikataulua nopeammin. Rakastin elämää ja elämistä. Sitten sairastuin koronaan.

Tässä blogissani kerron siitä, kuinka sairastuin koronaan ja sen jälkioireisiin. Avaan kokemuksiani ja ajatuksiani sekä koettuja tuntemuksiani siitä, millaista on yrittää elää ruuhkavuosia long covidin kanssa maailmassa, jossa liian vähän vielä tiedetään tästä viheliäisestä tuomiosta, jonka jotkut meistä sai – syystä tai toisesta. Yli vuoden sairastaneena koen, että minulla on kova tarve kertoa maailmalle millaista tämä on. Vaikka kirjoittaminen vie voimavarojani, koen sen olevan sen arvoista. Toivon, että blogistani olisi apua muille long covidin kanssa tavalla tai toisella painiville kanssakulkijoille. Toivon kaikille kanssasisarille ja -veljille kovasti voimia siihen, mitä käytte läpi tällä hetkellä.

“Tämä kuva on meidän kotipihan kukkaistutuksista. Tykkään kovasti touhuta puutarhassa, mutta se jäi viime kesänä hyvin vähiin kun sairastuminen vei jaksamisen.”

Olimme sinä jouluna viettäneet perheen kanssa lomaa kotosalla ollen, mutta loppiaisen tienoilla tammikuussa 2022 puolisoni päätti käydä vanhemman poikamme kanssa uimahallissa. Puolisoni oli kuullut uimahallin pukuhuoneessa erään miehen kehuskelleen, kuinka hänen perheensä oli ollut pari päivää sitten kovissa koronan kourissa mutta hän itse on ”ihme kyllä, terve kuin pukki”. Kolmen päivän päästä tuosta uimahallissa käymisestä puolisollani alkoivat koronan flunssamaiset oireet. Oireet olivat hänellä niin lieviä ja kaksi rokotettakin hän oli ottanut edellisenä syksynä, joten puolisoni ajatteli sen olevan vain pientä flunssan poikasta. Kehotin kuitenkin häntä tekemään varmuuden vuoksi testin. Testi oli positiivinen.

Tuosta puolisoni sairastumisesta noin kolmen päivän päästä tunsin itse ensimmäiset oireet, mutta hyvin lievinä. En olisi välttämättä kiinnittänyt niihin edes huomiota, mutta osasin seurata tilannetta puolisoni saaman tartunnan vuoksi. Oireet alkoivat myös minulla flunssamaiseen tapaan ilman räkää. Kurkkua hieman karisti ja vähän väsytti sekä haju- ja makuaisti alkoivat kadota. Testi kuitenkin näytti kolmena ensimmäisenä testauspäivänä negatiivista ja arvelin omaan sissimäiseen tapaani, ettei minuun mikään korona pysty. Kolmannen päivän tienoilla alkoi kuitenkin koko kehossa tuntuva ennen kokematon lihassärky ja jomotus. Lähes samassa nousi äkillinen korkea kuume ja vatsa meni sekaisin, mutta oireet helpottivat parin tunnin päiväunilla. Kuumekin laski eikä enää noussut kuin vaihdellen hieman päälle 37 asteeseen seuraavina päivinä.

Neljäntenä päivänä aloin tuntea lisääntyvää, outoa uupumuksen tapaista väsymystä, päänsärkyä sekä voimakasta hikoilua normaaleissa kotitöissä, kuten ruoan laitossa tai pyykätessä. Keuhkoissani tuntui kovaa paineen tuntua ja hengittäminen tuntui ajoittain todella työläältä. Suupieliini tuli hiivatulehdus. Neljäs testi neljäntenä oirepäivänä näytti haaleasti positiivista. Kävin ottamassa seuraavalla viikolla vielä virallisen testin. Jokin etiäinenkö minulla mahtoi olla, että tästä olisi hyvä jäädä jonkinlainen virallinen jälki terveystietoihini.

Viidentenä oirepäivänä tapahtui jotain omituista. Olin nukuttamassa tuona iltapäivänä meidän silloin 8,5kk ikäistä poikaamme päiväunille. Lapsi nukahti ja jäin itse köllöttelemään selälleni sängylle. Mieleni oli todella levollinen ja tyyni, kehoni lepäsi. Yhtäkkiä selällä maatessa jotain tapahtui päässäni. Minun on hyvin vaikea selittää sitä tunnetta. Ikään kuin tunsin, kuinka pääni sisällä virus nousi nenästä aivoihini. Sen jälkeen sain saman tien paniikkikohtauksen kaltaisen kohtauksen, vaikken kokenut siihen ”psyykkisiä syitä”.

Tuon oudon kohtauksen jälkeen aloin kärsiä kehon ylivirittyneisyydestä sekä aivosumusta. Myös kuulossa oli häiriöitä. Välillä tuntui, että äänet kuuluvat liian selvästi ja ärsyttävät ja ajoittain taas tuntui, että toisen henkilön puheesta oli vaikeaa saada selvää. Haju- ja makuaisti katosivat kokonaan. Syödessä tuntui ajoittain ellotusta ja minulla oli lieviä vatsavaivoja. Pohkeet ja jalkateräni kramppasivat ja kärsin myös runsasvirtsaisuudesta.

Tuolloin tiedettiin minulle kertoilla, että oireet saattavat olla pahimmillaan n. 10 päivän tienoilla. Tuohon ajankohtaan kehooni ilmestyi häiriöitä pintatunnossa. Tunsin kyllä kaiken kosketuksen, mutta ikään kuin alentuneesti. Aivan kuin ihoni olisi pintapuudutettu. Iltaisin minua alkoi vaivata unettomuus. Minulla oli vaikeuksia nukahtaa ja sitten kun olin vihdoin nukahtamassa, koko kehoni äkisti virkosi ja heräsin.

Aktiivisen koronan oireet kestivät minulla yhteensä noin kolmisen viikkoa. Läsnä oli koko ajan voimakas yskä. Hengenahdistus oli välillä niin voimakasta, että minulle tuli tajunnan hämärtymistä. Soitin sen vuoksi päivystykseenkin, mutta sieltä neuvottiin, että pysyä kotona niin kauan kuin vain pystyy. Pyysin puolisoani soittamaan ambulanssin, jos pyörryn. Ambulanssia ei tarvinnut koskaan tilata.

Korona oli minulla sen verran raskas keuhkoilleni ja muutoinkin keholleni, että fyysinen toipuminen oli hitaampaa kuin normaalin flunssan jälkeen. Uupumus tuli helposti ja keuhkot rasittuivat pienestäkin liikunnasta. Pystyin kuitenkin käymään kävelylenkeillä ja ehdin pari kertaa ottaa juoksuaskeleitakin. Töitä en kokeillut tehdä, sillä olin vielä helmikuussa 2022 perhevapaalla. Opintojani pystyin kuitenkin suorittamaan jonkin aikaa normaalisti. Minulla oli tunne, että tästä selvittiin ja luottamus siihen, että pystyn pian liikkumaan ja toimimaan arjessa niin kuin ennenkin. En ajatellut, että koronan sairastamisesta voisi jäädä minulle mitään pitkäaikaista tai pysyvää. Olin väärässä.

Miltä tuntuu, kun kukaan ei ymmärrä?

Miltä tuntuu sairastaa sairautta tai oireyhtymää, jota suuri osa lääkäreistä ei tunnista saati tunne ja iso osa ympärillä olevista ihmisistä ei tunnusta olevan olemassa tai ainakaan ymmärrä ja lisäksi Kelalle tai työeläkeyhtiöille tätä ei ole olemassa eikä se siksi vaadi kuntoutusta tai rahallista tukea toimeentuloon, vaikka et pystyisi käymään töissä tienaamassa? Minäpä kerron. Se tuntuu pelottavalta, toivottomalta, turhauttavalta, surulliselta ja välillä raivostuttavalta.

Minä onnistuin kiertämään koronatartunnan vuoden 2022 tammikuuhun saakka. Vieläkään en tiedä, mistä taudin silloin sain. Tauti itsessään oli melko lievä; kuume kävi vuorokauden verran 38 asteessa, lihaksia särki ja kurkkuun sattui ja heikotti. Puolitoista viikkoa sairastettuani oletin taudin olevan helpottamaan päin kun sitten heräsin yöllä siihen, että sydän hakkasi vimmatusti eikä ottanut rauhoittuakseen. Olin lasten kanssa keskenään kotona, joten katsoin parhaaksi soittaa ambulanssin. Betasalpaajalla syke sitten rauhoittui sen verran, että EKG:n ja muiden elintoimintojen tarkastamisen jälkeen ambulanssimiehet lähtivät ja kehottivat käymään lääkärissä seuraavana päivänä. Näin teinkin.

Talvinen maisemakuva

Tuosta yöstä lähtien alkoi autonomisen hermoston oireilu ja rintakehällä ja pallean kohdalla alkoi tuntua ikään kuin olisin nielaissut käynnissä olevan partakoneen. Sisäinen tärinä, korkea syke, huimaus, hengitysongelmat, vapina, lihasnykinät, huono stressin- ja rasituksensieto, aistiherkkyys ja kova ahdistuneisuus olivat siitä lähtien riesana. Kaikki fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja kognitiivinen kuormitus naurettavan pienissä määrin provosoivat oireet hankalammiksi. En pystynyt tapaamaan ystäviä, en kuuntelemaan autoradiota enkä katselemaan televisiota, koska aistiärsykkeitä oli liikaa. Neurologi diagnosoi tyypillisen oirekuvan ja sen alun perusteella dysautonomian. Tiedossakin on, että koronan jälkioireet iskevät usein hermostoon. Usein sairastuneet ovat aktiivista elämää viettäneitä naisia, joilla on ollut ennen sairastumista työstressiä tai muuta kuormitusta elämässään. Minä olen viiskymppinen nainen, joka todella vietti aktiivista elämää vielä reilu vuosi sitten.

Läheisten ihmisten on ollut vaikea välillä ymmärtää sitä, miksi en voi sopia etukäteen tapaamisia. Taudinkuvaan kuuluu, että oireet vaihtelevat rajustikin ja toisaalta sen jännittäminen, olenko tapaamiskunnossa vaiko en, on yksi stressitekijä, joka itsessään pahentaa oireita. Rasitusikkuna on ollut pahimmillaan niin pieni, että jos päivän aikana on ollut vaikkapa kauppareissu niin seuraava päivä menee levätessä. Siksipä olen käyttänyt marketin noutopalvelua. Se jättää väljyyttä muulle tekemiselle. Kotiinkuljetus tekisi sitä vielä enemmän, mutta se on jo kustannuskysymys. Olen ollut aiemmin innokas suunnittelemaan kalenteriani eteenpäin ja varaamaan matkoja sekä hankkimaan konsertti- ja teatterilippuja, mutta viime vuoden kesän kaikki menot jouduin yksi kerrallaan perumaan. Etukäteen en enää uskalla varata kuin sellaisia matkoja, joita ei tarvitse maksaa etukäteen ja ne pystyy täten perumaan vaikka edellispäivänä. Matkavakuutus ei nimittäin korvaa matkoja, jotka on varattu sairaana ollessa, mikäli ei sitten saman sairauden takia pystykään matkustamaan.

Omassa toistaiseksi reilun vuoden kestäneessä sairauspolussani oli puolen vuoden jakso, jolloin en pystynyt oireiden vuoksi olemaan juurikaan pystyasennossa vaan vietin pahimmillaan 22-23 tuntia vuorokaudessa vuoteessa pitkälläni. Olen tavallisesti vuoroviikkovanhempi ja asun tuolloin kolmistaan lasteni kanssa, mutta tuon puolen vuoden aikana en siihen pystynyt vaan tapasin lapsiani satunnaisemmin ja he tulivat yleensä tapaamaan minua 60 kilometrin päähän maalle, jossa asuin mieheni luona. Jokainen äiti voi kuvitella, miltä se tuntuu. Omat lapseni onneksi ovat jo sen verran isoja, että heidän kanssaan asiasta on voinut puhua ja he ovat käsittääkseni ymmärtäneet syyn, miksi äiti on ollut pois pelistä. Ja on suurelta osin edelleen, mutta sentään toistaiseksi ainakin jo kotona normaaliin tapaan.

Olen ollut yliherkän hermostoni kanssa pulassa aiemminkin, mutta mitään näin rankkaa en ole ennen kokenut. Vertaistuki on ollut tällä taipaleella äärimmäisen tarpeellista. Kukaan muu kuin saman kokenut ei pysty varmaankaan täysin ymmärtämään, mitä on sairastaa tautia tai oireistoa, jonka hoito on yhtä epäselvää kuin sekin, toipuuko tästä välttämättä koskaan kokonaan. Toivon ylläpitäminen ja toistemme tukeminen heikolla hetkellä on ollut kullanarvoista.


Voi kunpa huomenna ois ihan tavallinen päivä
Jonkun tuulisen syyskuun tiistai kenties
Ja ruuhkassa istuisi vaan muuan mies
Ihan tavallisen työpäivän alla.
Ja sill’ ois mielessään vain ne ihan tavalliset murheet
Särkevä selkä ja saapuva talvi ja se ois ihan fine.

Edu Kettunen

Blogin kuvat: Mia