Usein sitä terveenä ollessaan tulee lähdettyä lenkille tuulettamaan päätään, jos mielessä myllertää. Väsyttämällä itsensä fyysisesti saa purettua ylimääräistä energiaa kehosta ja asiat jäsentyvät mielessä paremmin ja ainakin hetken on mukavampi olla.
Mutta entäpä sitten kun hankalalta tuntuvia tunteita vyöryy päälle päivästä toiseen ja ne on kaikki kohdattava sellaisenaan, ilman pakopaikkaa? Silloin kun jaksaminen on lähellä nollaa, juuri näin tapahtuu. Pelko, suru, viha, turhautuminen ja katkeruus iskevät päin näköä eikä niitä pääse pakoon minnekään. Tokihan tunteet onkin paras käsitellä jatkuvasti pakenematta, mutta tässä taudissa käsiteltävää riittäisi ilman jatkuvaa tunteiden vuoristorataakin. Omalla kohdallani en voi edes turruttaa jatkuvaa tunteiden hyökkäystä suklaalevyllä, koska tauti on vienyt sokerinsietokyvyn ja aiheuttaa saman tien oireiden pahentumisen. Alkoholilla olon turruttaminen ei myöskään sovi samasta syystä sen lisäksi, että se on varsin kyseenalainen keino muutenkin.
Sitä on siis vain oltava ja tunnettava hankalat tunteet ja jollain keinolla käsiteltävä niitä. Psyykkinen kuormitus aiheuttaa monille PEM-oireita, joten jatkuva tunnekuorma voi siis myös pahentaa taudinkuvaa. Mm. päiväkirjan kirjoittaminen, huolihetken pitäminen, musiikin kuunteleminen tai tietoisuustaitoharjoittelu ovat keinoja helpottaa oloa. Itkettyäkin on tullut reilun vuoden aikana paljon, se helpottaa aina hetken. perhoshalaus, EFT-naputtelu ja meditaatio saattavat myös auttaa. Läheisiä tulee kuormitettua paljon, mutta jatkuvasti ei voi sitäkään tehdä, jotta he jaksaisivat rinnallamme. Taas muistan mainita vertaistuen. Vertaiset ovatkin oikeastaan ainoat, jotka tietävät, mitä käyn läpi ja vuorotellen kannattelemme toisiamme.
Oikein hankalan olon kohdatessa yritän siis muistaa nämä keinot sekä sen, että jokainen tunne menee ohi, jos vain jaksan odottaa enkä ammu itse perään toista nuolta. Välillä se onnistuu paremmin, toisinaan ei niinkään ja silloin tarvitaan apukeinoja ja tukea.