16.4.2023 – Mian teksti toiveikkuudesta ja sopeutumisesta
Kroonista tai etenevää sairautta sairastaville järjestetään usein sopeutumisvalmennuskursseja. Entäpä sitten kun sairaus on sen verran tuntematon ja epämääräinen, että kukaan ei osaa varmaksi sanoa, toipuuko siitä vaiko ei? Aiempien virusinfektioiden myötä tiedetään, että suurin osa toipuu kokonaan tai ”riittävästi”. Nyt sairastuneiden määrä on sen verran suuri, että virhemarginaali kasvaa. Lisäksi joukossamme edelleen kiertävä virus aiheuttaa uusia infektioita, joiden myötä long covid-oireissa palataan monesti, noin puolessa tapauksista, joko alkupisteeseen tai ainakin aiemmalle, huonommalle tasolle.
Näin kävi itsellenikin. Olin keväällä jo muutaman viikon paremmassa kunnossa; hengitys takkusi aiempaa vähemmän ja liikkeessä oleminen ei tuntunut niin hankalalta. Sykekin oli inhimillisempi. Maaliskuussa kuitenkin päätin lähteä ystävien kanssa iltaa istumaan ja parin päivän kuluttua totesin saaneeni koronatartunnan, kuten muutama muukin paikalla ollut. Tauti itsessään oli erilainen kuin ensimmäinen. Tällä kerralla kurkkukipu ja yskä olivat ikävimmät oireet, kun ensimmäisellä kerralla hengitystieoireita ei ollut vaan hermosäryt eri puolilla kehoa olivat kurjimmat oireet.
Akuutin taudin jälkeen ehdin hetken toiveikkaana iloita, että taidan kuulua siihen joukkoon, jolta uusi infektio vie osan oireista, koska sykkeeni normalisoitui noin viikoksi. Kunnes sitten yhtenä päivänä syke villiintyi taas ja hengityskin alkoi takkuamaan enemmän. Lisäksi jaloissa alkoi olla uutena oireena neuropatiatyyppisiä tuntemuksia ja ääniherkkyyskin on pikkuhiljaa palannut. Mieli ymmärrettävästi tekee syväsukelluksen tällaisessa tilanteessa.
Olin jo pohtinut töihin palaamista, mutta se ei nyt näytä enää todennäköiseltä hetkeen. Niin, kuinka pitkään hetkeen? Tämän taudin kanssa koen ajoittain melkeinpä ikävimmäksi sen, että ei voi rauhoittua ja ajatella, että jonakin päivänä olen taas kunnossa. En tiedä, olenko koskaan enää kunnossa vai onko loppuelämäni tällaista. En tiedä, olisiko syytä alkaa sopeutua tällaiseen elämään vai pitää yllä toiveikkuutta toipumisesta. Toivon ylläpitäminenkin on raskasta mitä enemmän aikaa kuluu. Pitää elää jonkinlaisessa välitilassa, epätietoisuudessa sen suhteen, mitä tulee tapahtumaan. Kuinka kauan rahat riittävät, jos en kykene palaamaan töihin? Kuinka elämä tulee järjestymään, jos olen loppuikäni kroonisesti sairas? Itse olen kahden lapsen yksinhuoltaja ja kieltämättä nämä asiat ovat mielessä päivittäin. Hetkessä eläminen ei ole aina helppoa tilanteessa, jossa on monia epävarmuustekijöitä terveyteen ja taloudelliseen pärjäämiseen liittyen. Ei myöskään läheisillä, jotka näistä syväsukelluksista saavat osansa.
“Olisiko syytä alkaa sopeutua elämään long covidin kanssa vai pitää yllä toiveikkuutta oireiden toipumisesta…”
Maanantaina, 3. päivänä huhtikuuta – Mistä kaikki alkoi
Olen M, 36-vuotias 2- ja 4,5-vuotiaiden pikkupoikien äiti sekä vaimo. Olin urheilullinen ja energinen, erittäin touhukas uranainen, finanssialalla toimiva myyntijohtaja sekä sivutoiminen yrittäjä. Suhtauduin kaikkeen työhön ja tekemiseen erittäin intohimoisesti ja omistautuneesti. Rakastin liikkumista kuten lenkkeilyä koiramme kanssa, hiihtoa, uintia, kuntosalilla käyntiä sekä joogaamista. Nautin vapaa-ajan illanvietoista läheisten kanssa, matkustelusta, touhuamisesta perheeni kanssa sekä pihatöistä, ruoan laitosta ja leipomisesta. Pidin paljon lukemisesta sekä opiskelin ylempää amk-tutkintoa edeten opinnoissani määriteltyä aikataulua nopeammin. Rakastin elämää ja elämistä. Sitten sairastuin koronaan.
Tässä blogissani kerron siitä, kuinka sairastuin koronaan ja sen jälkioireisiin. Avaan kokemuksiani ja ajatuksiani sekä koettuja tuntemuksiani siitä, millaista on yrittää elää ruuhkavuosia long covidin kanssa maailmassa, jossa liian vähän vielä tiedetään tästä viheliäisestä tuomiosta, jonka jotkut meistä sai – syystä tai toisesta. Yli vuoden sairastaneena koen, että minulla on kova tarve kertoa maailmalle millaista tämä on. Vaikka kirjoittaminen vie voimavarojani, koen sen olevan sen arvoista. Toivon, että blogistani olisi apua muille long covidin kanssa tavalla tai toisella painiville kanssakulkijoille. Toivon kaikille kanssasisarille ja -veljille kovasti voimia siihen, mitä käytte läpi tällä hetkellä.
“Tämä kuva on meidän kotipihan kukkaistutuksista. Tykkään kovasti touhuta puutarhassa, mutta se jäi viime kesänä hyvin vähiin kun sairastuminen vei jaksamisen.”
Olimme sinä jouluna viettäneet perheen kanssa lomaa kotosalla ollen, mutta loppiaisen tienoilla tammikuussa 2022 puolisoni päätti käydä vanhemman poikamme kanssa uimahallissa. Puolisoni oli kuullut uimahallin pukuhuoneessa erään miehen kehuskelleen, kuinka hänen perheensä oli ollut pari päivää sitten kovissa koronan kourissa mutta hän itse on ”ihme kyllä, terve kuin pukki”. Kolmen päivän päästä tuosta uimahallissa käymisestä puolisollani alkoivat koronan flunssamaiset oireet. Oireet olivat hänellä niin lieviä ja kaksi rokotettakin hän oli ottanut edellisenä syksynä, joten puolisoni ajatteli sen olevan vain pientä flunssan poikasta. Kehotin kuitenkin häntä tekemään varmuuden vuoksi testin. Testi oli positiivinen.
Tuosta puolisoni sairastumisesta noin kolmen päivän päästä tunsin itse ensimmäiset oireet, mutta hyvin lievinä. En olisi välttämättä kiinnittänyt niihin edes huomiota, mutta osasin seurata tilannetta puolisoni saaman tartunnan vuoksi. Oireet alkoivat myös minulla flunssamaiseen tapaan ilman räkää. Kurkkua hieman karisti ja vähän väsytti sekä haju- ja makuaisti alkoivat kadota. Testi kuitenkin näytti kolmena ensimmäisenä testauspäivänä negatiivista ja arvelin omaan sissimäiseen tapaani, ettei minuun mikään korona pysty. Kolmannen päivän tienoilla alkoi kuitenkin koko kehossa tuntuva ennen kokematon lihassärky ja jomotus. Lähes samassa nousi äkillinen korkea kuume ja vatsa meni sekaisin, mutta oireet helpottivat parin tunnin päiväunilla. Kuumekin laski eikä enää noussut kuin vaihdellen hieman päälle 37 asteeseen seuraavina päivinä.
Neljäntenä päivänä aloin tuntea lisääntyvää, outoa uupumuksen tapaista väsymystä, päänsärkyä sekä voimakasta hikoilua normaaleissa kotitöissä, kuten ruoan laitossa tai pyykätessä. Keuhkoissani tuntui kovaa paineen tuntua ja hengittäminen tuntui ajoittain todella työläältä. Suupieliini tuli hiivatulehdus. Neljäs testi neljäntenä oirepäivänä näytti haaleasti positiivista. Kävin ottamassa seuraavalla viikolla vielä virallisen testin. Jokin etiäinenkö minulla mahtoi olla, että tästä olisi hyvä jäädä jonkinlainen virallinen jälki terveystietoihini.
Viidentenä oirepäivänä tapahtui jotain omituista. Olin nukuttamassa tuona iltapäivänä meidän silloin 8,5kk ikäistä poikaamme päiväunille. Lapsi nukahti ja jäin itse köllöttelemään selälleni sängylle. Mieleni oli todella levollinen ja tyyni, kehoni lepäsi. Yhtäkkiä selällä maatessa jotain tapahtui päässäni. Minun on hyvin vaikea selittää sitä tunnetta. Ikään kuin tunsin, kuinka pääni sisällä virus nousi nenästä aivoihini. Sen jälkeen sain saman tien paniikkikohtauksen kaltaisen kohtauksen, vaikken kokenut siihen ”psyykkisiä syitä”.
Tuon oudon kohtauksen jälkeen aloin kärsiä kehon ylivirittyneisyydestä sekä aivosumusta. Myös kuulossa oli häiriöitä. Välillä tuntui, että äänet kuuluvat liian selvästi ja ärsyttävät ja ajoittain taas tuntui, että toisen henkilön puheesta oli vaikeaa saada selvää. Haju- ja makuaisti katosivat kokonaan. Syödessä tuntui ajoittain ellotusta ja minulla oli lieviä vatsavaivoja. Pohkeet ja jalkateräni kramppasivat ja kärsin myös runsasvirtsaisuudesta.
Tuolloin tiedettiin minulle kertoilla, että oireet saattavat olla pahimmillaan n. 10 päivän tienoilla. Tuohon ajankohtaan kehooni ilmestyi häiriöitä pintatunnossa. Tunsin kyllä kaiken kosketuksen, mutta ikään kuin alentuneesti. Aivan kuin ihoni olisi pintapuudutettu. Iltaisin minua alkoi vaivata unettomuus. Minulla oli vaikeuksia nukahtaa ja sitten kun olin vihdoin nukahtamassa, koko kehoni äkisti virkosi ja heräsin.
Aktiivisen koronan oireet kestivät minulla yhteensä noin kolmisen viikkoa. Läsnä oli koko ajan voimakas yskä. Hengenahdistus oli välillä niin voimakasta, että minulle tuli tajunnan hämärtymistä. Soitin sen vuoksi päivystykseenkin, mutta sieltä neuvottiin, että pysyä kotona niin kauan kuin vain pystyy. Pyysin puolisoani soittamaan ambulanssin, jos pyörryn. Ambulanssia ei tarvinnut koskaan tilata.
Korona oli minulla sen verran raskas keuhkoilleni ja muutoinkin keholleni, että fyysinen toipuminen oli hitaampaa kuin normaalin flunssan jälkeen. Uupumus tuli helposti ja keuhkot rasittuivat pienestäkin liikunnasta. Pystyin kuitenkin käymään kävelylenkeillä ja ehdin pari kertaa ottaa juoksuaskeleitakin. Töitä en kokeillut tehdä, sillä olin vielä helmikuussa 2022 perhevapaalla. Opintojani pystyin kuitenkin suorittamaan jonkin aikaa normaalisti. Minulla oli tunne, että tästä selvittiin ja luottamus siihen, että pystyn pian liikkumaan ja toimimaan arjessa niin kuin ennenkin. En ajatellut, että koronan sairastamisesta voisi jäädä minulle mitään pitkäaikaista tai pysyvää. Olin väärässä.
Osittaista töihin paluuta eli osittaista paluuta mun omaan elämään
Väsyttää valtavasti ihan joka ikinen päivä. Monethan ovat sanoneet, että tämä Long covid on samaa, kuin väsymysoireyhtymä ja siihen osaan samaistua. Toiset saattavat nukkua pitkiä aikoja ilman, että siitä lepoa saa, mutta minun kohdalla asia on koko ajan ollut niin, etten saa nukuttua pitkiä aikoja, päiväunet ovat harvinaisia. Lepään kyllä ja paljon. Väsyttää, mutta ei nukuta.
Olen ollut osittain takaisin työelämässä nyt reilun kuukauden, tein ensin 4 viikkoa neljän tunnin päivää, 4 päivää viikossa. Nyt on nostettu aikaa 5h per päivä ja sitä edessä seuraava 4 viikkoa. Esimies on huolehtivainen ja muistuttelee usein, että kuuntelenhan itseäni, kyllä kuuntelen! Mielellisesti työ tekee hyvää, vaikka oma pelko oli aluksi kova, että miten pystyn työhön, missä pitää ripeästi tehdä asioita, keskittyä moneen asiaan yhtä aikaa ja muistaa olla vielä ystävällinen – yllätin itteni, alku on mennyt hyvin! Taloudellinen tilanne minut töihin kiirehti, muuten olisin vielä huilaillu. Monet ovat samassa ja vielä pahemmassakin tilanteessa, minulla oli vielä jäljellä Kelan päiviä ja minun oma työterveyslääkäri on ihanan ymmärtäväinen.
Vertaistuesta, mitä saan, on ollut minulle paljon apua, sieltä tiedän sen, kuinka paljon meitä on. Todella paljon ja jotkut ovat sairastaneet jo liian kauan, kun ei loppua näy. Vertaistukea minulla on sosiaalisessa mediassa ja sieltä kautta viestittelyn puolesta, en tunne ketään meiltäpäin, joka sairastaisi samaa. Useat tuntevat aina jonkun, niin minäkin, mutta en omalta paikkakunnalta.
Kuva: Terhi
Olen varaillut aikaa lääkäriin, kun minun viimeisin, mutta todella kurja, oire ei ota helpottaakseen. Pakkaskelit ahdistaa henkeä paljon, kuiva keli tuntuu siltä, ettei ulkona saa henkeä ollenkaan ja muutenkin ahdistaa ja puristaa rinnasta kovin. Sydänultra tehtiin minulle ennen, kun alkoi ahdistaa henkeä. Toivon, että pääsen lisää tutkimuksiin. Lääkkeet onneksi on ja ne auttaa, mutta haluaisin parantua jos jotain on tehtävissä.
Tiedän olevani sekava kirjoituksissa, olen sitä myös puheissa, kun kyse on tästä sairaudesta, on niin paljon sanottavaa, ettei osaa pysyä kurissa… pienesti olen palaillut takaisin kuntosalille, se on niin mukavaa – monia vuosia se on ollut harrastuksissa. Sitä pystyn tekemään, kun sinne jaksan mennä. Lenkkeily on vähäistä juuri sen hengenahdistuksen takia. Toivon, että voin olla vertaistukena avoimuuteni ansioista edes jollekkin, pieni toivonkipinä siitä, että pohjalta ei ole vielä noustu, mutta pikkuhiljaa ylöspäin. Minun luonteelleni, kun kaikki pitäis saada ja heti. Tämä on kyllä ollut kivinen tie, mutta hetki hetkeltä parempaan ja kesä on tulossa. Viime kesä meni osaltani huilatessa, mutta ehkä tuleva on parempi. Rakastan niin vihreyttä, puutarhahommia, kukkia ja lämpöä! Ja myös aktiivisempaa elämää…
Olin luonteeltani ahkera, energinen, tunteellinen, malttamaton, kokeilunhaluinen, urheilullinen, eläinrakas, viherpeukalo… ja paljon muuta! Nykyään olen ajatuksiltani sama, mutta totuudessa haaveileva sitkun mutkun, joskus vielä nainen!
Koronarokotteet otin loppuvuodesta -21; ekan piikin ja alkuvuodesta -22 kakkospiikin. Kahden viikon kuluttua sainkin sitten positiivisen tuloksen, en tiedä mistä tartunnan sain, sillä lähipiirissä ei sitä ollut. Asioilla ollessani sen varmaan jostain nappasin… Itse tauti meni helpolla, pari viikkoa vain migreeniä ja kamalaa väsyä! Ei flunssasta tietoakaan – jopa vähän päinvastoin, sillä jouduin hakea apteekista kosteuttavaa suihketta nenän limakalvoille, kun olivat kuivuudesta kipeät. Tämä tapahtui siis tammikuussa -22 ja helmikuun -22 alussa alkoi erikoisemmat oireet, kun itse taudin tuomat oireet hieman väistyivät. Kaikki alkoi jalkaterien ja varpaiden puutumisella, joka laajeni tunnottomuuteen koko jaloissa. Kävely oli huteraa, kuin vanhoilla ihmisillä – minulla ikää on siis 41v.
Kuva: Terhi
Aina liikunnalliseen kehoon tuntui kamalalta. Lääkärissä alkuun vaan kehoitetttiin tekemään raskaustesti, kun oireet eli väsy, päänsärky ja jalkojen puutuminen voi johtua siitäkin ja tulemaan uudelleen jos ei helpota. Kävin usein, pelkona oli minulla, että menee selkä tai lonkat, kun kävelytyyli on muuttunut rajusti. Vuoden mittaan kävin verisuonikirurgit, hermoratatutkimukset, selän MRI-kuvat yms. Selkään sitten ajan kuluessa tulikin vanhaan skolioosikohtaan välilevyn liukuma ja kulumaa. Kipu on ollut välillä kova, johon olen sitten kipulääkettä saanut. Jaloista ei löytynyt mitään eikä selän kuvauksessa löydetty yhteyttä jalkoihin. Aivosumuksi kutsuttu vaiva hiipi oireiden joukkoon pikkuhiljaa: en osaa välillä kirjoittaa, en lukea enkä ymmärrä mitä puhutaan. En erota oikeaa vasemmasta. Tämä oli suurin syy väsymyksen lisäksi, kun hain sairaslomaa toukokuussa -22. Sairaslomalla yhtäjaksoisesti olin reilun 7kk ja taloudellinen tilanne ja normaalin arjen kaipuu ajoi osasairaspäivärahalla töihin helmikuussa -23. Oireita on myös sydänvaiva ja hengenahdistus, johon olen saanut lääkkeet, että pärjään, vaikka kunnollista syytä ei ole löytynyt.
Läheisistä osa ymmärtää hyvin, osa ei ollenkaan. Tämä Long covid kun ei välttämättä näy päälle päin, niin ei voi toinen ymmärtää, mitä sisällä on. Päivät on mennyt sängyssä maaten yksin, kun hälinää ei kestä. Päässä kun pyörii omat monet kanavat päällekkäin, niin siinä on jo kestämistä. Mieli on monista syistä heittänyt kuperkeikkaa ja olenkin ollut yhteydessä työterveyspsykologiin ja itse etsinyt netistä apua oman mielen ongelmiin. Rakastan paljon, mutta en ole jaksanut rakastaa niin kuin olisi pitänyt, itseänikään!
Vointi on ajan saatossa hieman parantunut. Aika onkin se, jota jokainen terveydenhuollon ammattilainen on minun käskenyt sairaudelle antaa. Sitä kun ei vaan ole, sillä meillä on vain yksi elämä ja se on nyt.
Miltä tuntuu sairastaa sairautta tai oireyhtymää, jota suuri osa lääkäreistä ei tunnista saati tunne ja iso osa ympärillä olevista ihmisistä ei tunnusta olevan olemassa tai ainakaan ymmärrä ja lisäksi Kelalle tai työeläkeyhtiöille tätä ei ole olemassa eikä se siksi vaadi kuntoutusta tai rahallista tukea toimeentuloon, vaikka et pystyisi käymään töissä tienaamassa? Minäpä kerron. Se tuntuu pelottavalta, toivottomalta, turhauttavalta, surulliselta ja välillä raivostuttavalta.
Minä onnistuin kiertämään koronatartunnan vuoden 2022 tammikuuhun saakka. Vieläkään en tiedä, mistä taudin silloin sain. Tauti itsessään oli melko lievä; kuume kävi vuorokauden verran 38 asteessa, lihaksia särki ja kurkkuun sattui ja heikotti. Puolitoista viikkoa sairastettuani oletin taudin olevan helpottamaan päin kun sitten heräsin yöllä siihen, että sydän hakkasi vimmatusti eikä ottanut rauhoittuakseen. Olin lasten kanssa keskenään kotona, joten katsoin parhaaksi soittaa ambulanssin. Betasalpaajalla syke sitten rauhoittui sen verran, että EKG:n ja muiden elintoimintojen tarkastamisen jälkeen ambulanssimiehet lähtivät ja kehottivat käymään lääkärissä seuraavana päivänä. Näin teinkin.
Tuosta yöstä lähtien alkoi autonomisen hermoston oireilu ja rintakehällä ja pallean kohdalla alkoi tuntua ikään kuin olisin nielaissut käynnissä olevan partakoneen. Sisäinen tärinä, korkea syke, huimaus, hengitysongelmat, vapina, lihasnykinät, huono stressin- ja rasituksensieto, aistiherkkyys ja kova ahdistuneisuus olivat siitä lähtien riesana. Kaikki fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja kognitiivinen kuormitus naurettavan pienissä määrin provosoivat oireet hankalammiksi. En pystynyt tapaamaan ystäviä, en kuuntelemaan autoradiota enkä katselemaan televisiota, koska aistiärsykkeitä oli liikaa. Neurologi diagnosoi tyypillisen oirekuvan ja sen alun perusteella dysautonomian. Tiedossakin on, että koronan jälkioireet iskevät usein hermostoon. Usein sairastuneet ovat aktiivista elämää viettäneitä naisia, joilla on ollut ennen sairastumista työstressiä tai muuta kuormitusta elämässään. Minä olen viiskymppinen nainen, joka todella vietti aktiivista elämää vielä reilu vuosi sitten.
Läheisten ihmisten on ollut vaikea välillä ymmärtää sitä, miksi en voi sopia etukäteen tapaamisia. Taudinkuvaan kuuluu, että oireet vaihtelevat rajustikin ja toisaalta sen jännittäminen, olenko tapaamiskunnossa vaiko en, on yksi stressitekijä, joka itsessään pahentaa oireita. Rasitusikkuna on ollut pahimmillaan niin pieni, että jos päivän aikana on ollut vaikkapa kauppareissu niin seuraava päivä menee levätessä. Siksipä olen käyttänyt marketin noutopalvelua. Se jättää väljyyttä muulle tekemiselle. Kotiinkuljetus tekisi sitä vielä enemmän, mutta se on jo kustannuskysymys. Olen ollut aiemmin innokas suunnittelemaan kalenteriani eteenpäin ja varaamaan matkoja sekä hankkimaan konsertti- ja teatterilippuja, mutta viime vuoden kesän kaikki menot jouduin yksi kerrallaan perumaan. Etukäteen en enää uskalla varata kuin sellaisia matkoja, joita ei tarvitse maksaa etukäteen ja ne pystyy täten perumaan vaikka edellispäivänä. Matkavakuutus ei nimittäin korvaa matkoja, jotka on varattu sairaana ollessa, mikäli ei sitten saman sairauden takia pystykään matkustamaan.
Omassa toistaiseksi reilun vuoden kestäneessä sairauspolussani oli puolen vuoden jakso, jolloin en pystynyt oireiden vuoksi olemaan juurikaan pystyasennossa vaan vietin pahimmillaan 22-23 tuntia vuorokaudessa vuoteessa pitkälläni. Olen tavallisesti vuoroviikkovanhempi ja asun tuolloin kolmistaan lasteni kanssa, mutta tuon puolen vuoden aikana en siihen pystynyt vaan tapasin lapsiani satunnaisemmin ja he tulivat yleensä tapaamaan minua 60 kilometrin päähän maalle, jossa asuin mieheni luona. Jokainen äiti voi kuvitella, miltä se tuntuu. Omat lapseni onneksi ovat jo sen verran isoja, että heidän kanssaan asiasta on voinut puhua ja he ovat käsittääkseni ymmärtäneet syyn, miksi äiti on ollut pois pelistä. Ja on suurelta osin edelleen, mutta sentään toistaiseksi ainakin jo kotona normaaliin tapaan.
Olen ollut yliherkän hermostoni kanssa pulassa aiemminkin, mutta mitään näin rankkaa en ole ennen kokenut. Vertaistuki on ollut tällä taipaleella äärimmäisen tarpeellista. Kukaan muu kuin saman kokenut ei pysty varmaankaan täysin ymmärtämään, mitä on sairastaa tautia tai oireistoa, jonka hoito on yhtä epäselvää kuin sekin, toipuuko tästä välttämättä koskaan kokonaan. Toivon ylläpitäminen ja toistemme tukeminen heikolla hetkellä on ollut kullanarvoista.
”Voi kunpa huomenna ois ihan tavallinen päivä Jonkun tuulisen syyskuun tiistai kenties Ja ruuhkassa istuisi vaan muuan mies Ihan tavallisen työpäivän alla. Ja sill’ ois mielessään vain ne ihan tavalliset murheet Särkevä selkä ja saapuva talvi ja se ois ihan fine.”
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.